sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Oo siellä jossain mun

Alotetaan taas sillä tän blogin nykyisellä teemalla.  Aamulaskurilla. TJ17. Käytännössä enää kaks kokonaista viikkoa ja sitten 4:n päivän rutistus joista neljäntenä mä jo pääsen todistamaan mun sotilaan kotiutumista. Alkaa olla aika huikee fiilis. Tähän maanantai aamuun mä aattelin vähän yleisesti valottaa tätä mun ja J:n tarinaa. Mistä tää meijän rakkaus sitten alko ja mitä kaikkea huikeeta tässä on tapahtunu. 

Noin vuosi sitten mun duunikaverit alko päivitellä sitä, että kun ei mulla ollut oikeestaan elämää duunin ulkopuolella. Ne päätti että mulle etitään mies. Ehdoteltiin jo kylän omia poikiakin. Ei vaan oikein iskeny ja olin suht tyytyväinen mun sinkkuelämään, ensimmäistä kertaa koskaan. Menikin ihan useempi kuukausi, kun mä sitten baari-illan jälkeen pääsin duunissa ilmottamaan, että hei, nyt mä oon löytäny ihanan miehen. Tai no J:hän se periaatteessa löysi mut. 

Meijän suhde oli pitkään vaan Whats up?:in välityksellä käytyjä miljoonia vaihdettuja viestejä. Päivittäin, useiden tuntien ajan me vaan viestiteltiin. Olihan J intissä ja meijän näkeminen ei oikein onnistunu. Olin jo jossain vaiheessa luovuttamassa, että ei me koskaan varmaan nähdä enää, mutta kuten arvata saattaa niin kyllähän me sitten löydettiin yhteinen hetki ja siitä ekasta perjantaista lähtien, ollaan oltu viikonloppusin aika erottamattomat. 

Meijän suhdehan on edenny aika vauhdilla. Jo kolmannella kerralla kun ollaan nähty, oon tavannu J:n perheen. Pari viikkoa siitä, J esiteltiin myös mun perheelle. Juhannuksena me ollaan ilmotettu että rakastetaan ja syyskuun kuudes oon vastannu myöntävästi J:lle kun se kosi mua meijän makkarissa, polvistuneena sängyn viereen. Seuraavalla viikolla päätettiin että J muuttaa mun luokse, kun se pääsee armeijasta ja melkeinpä se onkin täällä siitä asti kaiken vapaa-aikansa jo viettänytkin.

Oon löytäny vierelleni ihan huikeen miehen. Sellasen joka saa mut päivittäin tuntemaan itteni paremmaks ihmiseksi. Saa mut hymyilemään ja nauramaan. Saa kylmät väreet kulkemaan mun selkää pitkin ihan vaan sillä, että se suutelee mua otsaan. Oon niin onnellinen, että 17 päivän päästä toi mies, tulee kotiin niin, ettei sen sunnuntaina tarvii lähtee enää mihinkään. 

Ja joulun jälkeen meijän perhe kasvaa kun me haetaan kotiin meijän pieni poika Rufus, jota käytiin lauantaina Itä-suomessa katsomassa. 

 

17 aamua jäljellä. 329 takana. Kyllä tästä selvitään. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ole ihan ihana ja jätä kommentti :)