sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Oo siellä jossain mun

Alotetaan taas sillä tän blogin nykyisellä teemalla.  Aamulaskurilla. TJ17. Käytännössä enää kaks kokonaista viikkoa ja sitten 4:n päivän rutistus joista neljäntenä mä jo pääsen todistamaan mun sotilaan kotiutumista. Alkaa olla aika huikee fiilis. Tähän maanantai aamuun mä aattelin vähän yleisesti valottaa tätä mun ja J:n tarinaa. Mistä tää meijän rakkaus sitten alko ja mitä kaikkea huikeeta tässä on tapahtunu. 

Noin vuosi sitten mun duunikaverit alko päivitellä sitä, että kun ei mulla ollut oikeestaan elämää duunin ulkopuolella. Ne päätti että mulle etitään mies. Ehdoteltiin jo kylän omia poikiakin. Ei vaan oikein iskeny ja olin suht tyytyväinen mun sinkkuelämään, ensimmäistä kertaa koskaan. Menikin ihan useempi kuukausi, kun mä sitten baari-illan jälkeen pääsin duunissa ilmottamaan, että hei, nyt mä oon löytäny ihanan miehen. Tai no J:hän se periaatteessa löysi mut. 

Meijän suhde oli pitkään vaan Whats up?:in välityksellä käytyjä miljoonia vaihdettuja viestejä. Päivittäin, useiden tuntien ajan me vaan viestiteltiin. Olihan J intissä ja meijän näkeminen ei oikein onnistunu. Olin jo jossain vaiheessa luovuttamassa, että ei me koskaan varmaan nähdä enää, mutta kuten arvata saattaa niin kyllähän me sitten löydettiin yhteinen hetki ja siitä ekasta perjantaista lähtien, ollaan oltu viikonloppusin aika erottamattomat. 

Meijän suhdehan on edenny aika vauhdilla. Jo kolmannella kerralla kun ollaan nähty, oon tavannu J:n perheen. Pari viikkoa siitä, J esiteltiin myös mun perheelle. Juhannuksena me ollaan ilmotettu että rakastetaan ja syyskuun kuudes oon vastannu myöntävästi J:lle kun se kosi mua meijän makkarissa, polvistuneena sängyn viereen. Seuraavalla viikolla päätettiin että J muuttaa mun luokse, kun se pääsee armeijasta ja melkeinpä se onkin täällä siitä asti kaiken vapaa-aikansa jo viettänytkin.

Oon löytäny vierelleni ihan huikeen miehen. Sellasen joka saa mut päivittäin tuntemaan itteni paremmaks ihmiseksi. Saa mut hymyilemään ja nauramaan. Saa kylmät väreet kulkemaan mun selkää pitkin ihan vaan sillä, että se suutelee mua otsaan. Oon niin onnellinen, että 17 päivän päästä toi mies, tulee kotiin niin, ettei sen sunnuntaina tarvii lähtee enää mihinkään. 

Ja joulun jälkeen meijän perhe kasvaa kun me haetaan kotiin meijän pieni poika Rufus, jota käytiin lauantaina Itä-suomessa katsomassa. 

 

17 aamua jäljellä. 329 takana. Kyllä tästä selvitään. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Inttileski on ruma sana

29 päivää. 4,1 viikkoa. 695 tuntia. Vähiin käy ennen kun loppuu ja missä välissä tästä on tullu inttileskiblogi? Noh, ei maha mitään. Meidän inttielämässä vietetään viimestä kiinniolo-viikonloppua tällä viikolla ja päivät alkaa huventua kun tänään paukkuu toiseks viimestä kertaa kympit. Viimestä kertaa ennen virallista kympin lähtölaskentaa. Tää homma konkretisoitu siinä vaiheessa, kun sain eilen kutsun tulevan aviomiehekkeeni ylentämistilaisuuteen Vekaralle. Etikettinä tumma puku... Nopeiden googlettelujen jälkeen tulin siihen tulokseen, että tarviin pikkumustan. Mutta se nyt on ehkä ihan aiheellinen ostos, koska jokainen nainen tarvii pikkumustan.

Tuntuu, että asiat alkaa pikkuhiljaa järjestyä. Mulla oli alkusyksystä tosi pitkään vaihe kun olin aika varma, että mulla oli alkava masennus. Ei sellanen normaali syysmasennus vaan ihan oikeesti mulla oli tosi paha olla. En viihtyny mun koulussa ja olin sitä mieltä että se ei oo mun paikka olla. En saanu oikeen mistää otetta. Elin vaan ja ainoastaan niinä viikonloppuina kun J pääsi lomille. Tää kaikki purkaantu onneks siinä vaiheessa, kun päätin, että mä joulukuussa lopetan koulun. Tuli vähän helpompi hengittää. Melkein täyteen kapasiteettiin mun hengitys palasi eilen kun sain kuulla, että mulla on työpaikka tammikuusta eteenpäin. Ja homma palautuu ehkä täysin kokonaiseksi siinä vaiheessa, kun 29 päivän päästä nään, kun mun tuleva aviomieheni astelee pois armeijan riveistä.

Tulipahan purkautuminen. Viikonlopksi mulla on taas ylläripylläri liiaksi ohjelmaa, ettei ehdi ajattelemaan, että ei se J tule perjantaina kotiin. Perjantaina ovesta J:n sijaan astelee mun pikkusysteri parhaan kaverinsa kanssa ja meijän äiti, jotka tulee viihdyttämään mua lauantaihin asti. Lauantaina mä otan sitten suunnaksi illalla Jäken ja me lähetään tyttöjen kanssa vallottamaan taas pitkästä aikaa RT:n tanssilattiaa.

Ensi viikolla on sitten tapaaminen mun tulevan työnantajan kanssa ja sitten suuntaillaan joulukoristeostoksille (ja lihapullille) luokkalaisen kanssa IKEA:an! Ehkä tästä viimesestä kiinniolostakin jotenkin selvitään! (y) 

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Mihin nää viikot katoaa??

Onko tänään jo oikeesti torstai?? Mihin tää viikko on taas oikeesti menny? Huhhuh. Noh mielummin näin että viikot hurahtelee ohitse huomaamatta kun tj:t senkun vähenee koko ajan ja aikaa siihen kun voin lopettaa leskeilyn on enää 6 viikkoa! Tai no ens viikolla 5!! En ehkä ihan tajua. 

Tänään otan suunnaksi himahiman, kun huomenna koulupäivä on itsenäistä työskentelyä, eli mun kielellä, vapaapäivä. Ihana päästä äitin lihapatojen ääreen ja pussailemaan meijän koiria ja kissoja. Onkin ollu taas ihan supermegaikävä. 

Viikon ilmat ei oo paljon hymyilyttäny vaikka eilen aamulla olis ehkä voinut pieni hymynkare vilahtaa ellei ilma sitten olisi taas harmaantunut iltapäivää kohden... Oisin niin onnellinen, jos nyt tulis sellaset parin asteen pakkaset ja lunta. Pääsis kunnolla joulumodeen. Ei noi yhdet ainoat jouluvalot ihan hirveesti nostata joulufiilistä... Eikä juotu glögi oikein maistu joululta... Mikäköhän mua vaivaa kun yleensä olen aina jo lokakuussa ihan joulufiiliksissä. Pitää ehkä laittaa joululaulut soimaan kun pyyhkäsen ovesta ulos ja koulua kohden. 

Mä taidan vielä tiskata altaassa lojuvat astiat niin on kivempi tulla sunnuntaina kotiin. Mukavaa viikonloppua!